Saimaan geologisen historian voidaan katsoa saaneen alkunsa jo miltei kaksi miljardia vuotta sitten muinaisen alkumeren pohjalla. Tuohon aikaan ensimmäiset monisoluiset eliöt alkoivat vasta kehittymään merissä, ja ensimmäiset eläimet eivät nousisi kuivalle maalle kuin vasta satoja miljoonia vuosia myöhemmin. Saimaan geologinen kehitys on kiehtova aikamatka Suomen suurimman järven sekä Itämeren syntyhistoriaan.
Muinaisten kallioiden synty
Kallioperä, josta Saimaan alue koostuu, on perujaan noin 1 900 miljoonan vuoden takaa. Geologisiin ja paleomagneettisiin tutkimuksiin perustuvan teorian mukaan maapalloa peitti näihin aikoihin todennäköisesti suuri alkumeri ja yksi ainoa supermanner. Tuon aikaisen muinaisen valtameren pohjaan kerrostui mantereelta ja saarilta mereen huuhtoutunutta hiekkaa, savea ja liejua.
Noin viisi miljoonaa vuotta kerrostumisvaiheen jälkeen tapahtui maan kivikehän laattojen törmäys. Maan kivikehä, eli litosfääri, on noin 100 kilometriä paksu kiinteä kivikerros, joka on jakautunut mannerlaattoihin, ja se koostuu Maan kuoresta, sekä vaipan, eli Maan sisäisen kerroksen yläosasta. Tämän törmäyksen seurauksena syntyi muinainen vuoristo, josta Saimaan alueen kiviaines syntyi.
Graniittia ja gneissiä
Vuoriston syntyessä meren pohjassa oleva maa-aines työntyi maankuoren sisään, missä se suuren paineen ja kuumuuden seurauksena kiteytyi uudelleen. Tämän seurauksena syntyi kiillegneissiä, jonka kemiallinen koostumus muistuttaa suuresti nykypäivän savea. Kiillegneissin nimi tulee sen sisältämästä biotiitista, eli tummasta kiilteestä. Tämän lisäksi Saimaan kiillegneissistä löytyy myös vulkaanista ainesta.
Samana ajanjaksona syvälle maan sisään painuvaan maa-ainekseen tunkeutui graniittista kivisulaa, joka kiteytyi kiillegneissin sekaan muodostaen raitoja ja suonia. Tätä kivilajia kutsutaan nimellä suonigneissi. Sekä suonigneissi että edellä mainittu kiillegneissi ovat Saimaan alueen pääkivilajeja. Näiden lisäksi alueella esiintyy graniitteja sekä graniitinsukuisia syväkivilajeja, jotka ovat kiteytyneet noin 1890–1810 miljoonaa vuotta sitten.
Mannerjäätiköiden muovaama maisema
Muinaisen vuoriston syntymän jälkeen maapallo on kokenut useita jääkausia. Näistä varhaisin tunnettu jääkausi vallitsi noin 570 miljoonaa vuotta sitten. Jääkaudet jakaantuvat jääkausijaksoihin, jotka kestävät normaalisti kymmeniä miljoonia vuosia ja esiintyvät kymmenien tai satojen miljoonien vuosien välein. Viimeisin jääkausi alkoi noin 115 000 vuotta sitten ja päättyi 11 700 vuotta sitten.
Toistuvien jääkausien aiheuttamat, kilometrejä paksut jäätiköt ja niiden edestakaiset liikkeet pitkin maanpintaa kuluttivat ja tasoittivat hiljalleen Suomen muinaiset vuoristot miltei sileiksi. Nykyisin niistä on jäljellä enää vain vuorten juuriosat, noin 15 kilometrin syvyydessä muodostuneet Saimaan alueen gneissistä ja graniitista koostuvat kivilajit, jotka ovat hitaasti nousseet maanpintaan.
Jääkaudesta jääjärviin
Viime jääkauden loppuvaihe muodostui noin 10 000 vuotta kestäneestä ajanjaksosta, jolloin ilmasto vaihteli useasti lämpimän ja viileän välillä. Noin 12 500 vuotta sitten alkoi yli tuhannen vuoden kylmä ilmastonvaihe, jonka aikana jäätikön perääntyminen hidastui huomattavasti ja välillä pysähtyi kokonaan. Muun muassa Salpauselät ovat seurausta maa-ainesta mukanaan kuljettaneiden jäämassojen paikalleen pysähtymisestä.
Näihin aikoihin syntyi nykyisen Itämeren alueelle Fennoskandian peittävän jäätikön sulamisvesistä muodostunut Balttian jääjärvi, jonka lasku-uoma sijaitsi nykyisten Tanskan salmien kohdalla. Aluksi Baltian jääjärvi kattoi ainoastaan nykyisen Itämeren eteläisemmät osat, mutta jäätikön sulaessa se kasvoi hiljalleen ja oli suurimmillaan 11 600 vuotta sitten, jolloin jäätikön reuna oli Etelä-Suomen rannikon tienoilla.
Pato murtuu
Jäätiköiden edelleen sulaessa Baltian jääjärvelle avautui toinen lasku-uoma eteläisen Ruotsin kannaksen läpi Atlantin valtamereen. Vedenpinta laski 28 metriä ja Baltian jääjärvestä syntyi suolaisen veden vaikutuksesta Yoldiamerenä tunnettu alue. Jäämassan edelleen vetäytyessä ja merenpinnan laskiessa eteläinen Saimaa muuttui ensimmäistä kertaa omaksi itsenäiseksi järvekseen, vaikkakin vesialue oli pieni nykyiseen verrattuna.
Saimaan jäädessä eristyksiin merestä jäi sen mukana eristyksiin myös eläimiä, joista kehittyi vuosituhansien aikana ainoastaan Saimaalla esiintyviä lajeja. Näistä luonnollisesti tunnetuin on saimaannorppa. Yli 10 000 vuotta sitten jääkauden väistyessä vapautuneet maa-alueet sekä runsaat kalavedet houkuttelivat paikalle myös ensimmäiset ihmiset, joiden jäljiltä on edelleen nähtävissä lukuisia rantakallioihin tehtyjä maalauksia.
Suuri tulva
Hiljalleen maanpinta alkoi hitaasti kohoamaan ylöspäin jäätiköiden jäljiltä. Kohoamisen epätasaisuudesta johtuva maanpinnan kallistuminen kaakkoon aiheutti sen, että pohjoisen lasku-uomat olivat nopeinten kohoavaa aluetta. Tämä johti siihen, että Saimaan eteläosassa vedenpinta alkoi nousemaan. Tästä seurasi noin 5 000 vuotta kestävä tulvajakso, jonka aikana muinainen Suur-Saimaa yhdistyi Muinais-Päijänteeseen.
Noin 6 000 vuotta sitten muinainen Saimaa saavutti historiansa suurimman laajuuden ja ilmasto oli lämpimimmillään kuin koskaan aiemmin sitten jääkauden päättymisen. Näihin aikoihin tulviva vesi kulutti ensimmäisen Salpausselän hiekkaiseen maaperään uuden lasku-uoman, ja tämä johti nopeaan veden pinnan laskuun Suur-Saimaalla. Vedenpinta saattoi laskea mahdollisesti jopa useita metrejä muutamassa kuukaudessa.
Taseisempi nykyisyys
Dramaattisten vedenpinnan muutosten jälkeen Saimaa on pysynyt melko muuttumattomana viimeiset 7 000 vuotta. Suurimmat järvialueella nähdyt mullistukset lähempänä meidän päiviämme olivat 1700-luvun lopulla, kun venäläinen kenraali Aleksandr Suvorov yhdisti Saimaan strategisesti tärkeät lahdet toimivaksi vesireitiksi useiden kanavien avulla ja muodosti alueelle linnoitusjärjestelmän mahdollista Ruotsin sotilaallista uhkaa vastaan.
Tulevaisuudennäkymiä
Vaikka Saimaa onkin pysynyt melko muuttumattomana jo tuhansia vuosia, ei sen jatkuva kehitys ole siltikään lakannut, vaikka ihmisen onkin sitä vaikea havaita. Maanpinnan epätasainen nousu jatkuu edelleen ja Saimaan vedenpinta laskee hitaasti. Se, millainen Saimaa tulee olemaan tuhansien vuosien päästä, on riippuvainen, kuten aina tähänkin asti, luonnon omasta suuresta koneistosta.
